Kullalla ja kultarahoilla on ollut merkittävä rooli sekä maailman että Suomen historiassa. Kultarahoilla valtiot ovat näyttäneet taloudellista voimaansa, ja myös Suomen kansallistunnon kasvattamisessa ennen itsenäistymistä kultarahoilla on ollut merkityksensä. Ennen vuotta 1930 kultakolikot olivat tyypillisesti käyttörahoina, vuoden 1970 jälkeen kultakolikoita on tehty kultasijoittajille ja keräilijöille. Kullan käyttöä rahana on puoltanut moni seikka. Sitä on saatavilla tarpeeksi, mutta kuitenkin rajatusti. Kultaa on myös helppo kuljettaa, eli sillä on korkea arvo paino suhde. Tarvittaessa kulta voidaan sulattaa ja se kuitenkin säilyttää kullan painoon perustuvan arvonsa. Kulta onkin aina käypää valuuttaa missä tahansa maailmassa metalliarvostaan. Kulta ei myöskään reagoi hyvin muiden aineiden kanssa, se ei esimerkiksi ruostu tai patinoidu.

Koko maailmanhistorian aikana kultaa on tuotettu noin 185 miljoona kiloa. Määrällisesti se kuitenkin veisi tilaa vain tavallisen jalkapallokentän täytettynä alle puolentoista metrin korkeudelle eli määrä ei lopulta ole kovinkaan suuri. Kultaa maailmassa tuotetaan noin 2,5 miljoonaa kiloa

vuodessa ja suurimmat tuottajamaat ovat Kiina, Australia, Yhdysvallat, Venäjä ja Etelä-Afrikka. Kultakannasta luovuttiin maailmanlaajuisesti 1970-luvun alkupuolella, tavallaan yllättäen tämän jälkeen kullan hinta on kuitenkin noin kaksikymmenkertaistunut (kuva 1). Se on yli kolme kertaa enemmän kuin inflaation aiheuttama nousu olisi pelkästään.

Jalometallien painon mittayksikkö on kansainvälisesti troy-unssi, massaltaan 1 troy-unssi on 31,10 grammaa. Kultaunssi ja hopeaunssi tarkoittavat troy-unssia. Troy-unssia ei tule sekoittaa muihin unssin mittoihin, joilla voi olla eri paino. Kullan arvon ymmärtämistä asiaan huolellisesti vihkiytymättömille onkin jossain määrin vaikeuttanut erilaisten paino (troy-unssi) ja pitoisuus (karaatti eli 1/24 pitoisuus painosta) käyttäminen. Troy-unssi on kuitenkin hyväksytty jalometallien massan yksiköksi Suomessakin voimassa olevassa mittayksikköasetuksessa.

Kuva 1: Kullan hinnan kehitys EUR / g 2007-2021 (lähde: Goldprice.org)

 

Kultakolikkojen historiaa

Jo ensimmäiset viralliset maksuvälineet maailmassa, eli lyydialaiset (nyk. Turkin länsiosa) elektron-kolikot noin vuodelta 650 eaa., olivat osittain kultaa. Elektron on kullan ja hopean muodostama luonnollinen seos. Elektronin ollessa luonnontuote sen koostumus saattoi vaihdella suurestikin, kolikot kuitenkin leimattiin, jotta niiden arvoon voitaisiin paremmin luottaa. Elektronia käytettiin ainoana rahametallina noin 80 vuoden ajan. Ensimmäiset erilliset kulta-ja hopearahat lyötätti puolestaan Lyydian kuningas Kroisos. Sekä elektron-ja kultarahojen käyttöä rajoitti metallin korkea hinta jokapäiväiseen kaupankäyntiin, ja näin ollen myös muita metalleja kuten hopea ja pronssi otettiin käyttöön.

Aleksanteri Suuren (Makedonian kuningas 336–323 eaa.) aikana alkoi vakiintua vaihtorahajärjestelmä, jossa arvokkaimmat rahat olivat kullasta, ja vaihtorahat puolestaan valmistettu hopeasta ja pronssista. Lisäksi rahoilla saattoi olla erilaisia arvoja saman metallin sisällä riippuen painosta. Aleksanteri Suuren aikana kultarahojen käyttö lisääntyi merkittävästi, tähän vaikutti onnistuneet sotaretket ja niissä voitetut kultavarannot. Ensimmäiset roomalaiset kultarahat, aureukset, otettiin käyttöön noin 211 eaa. Säännöllinen kultarahojen valmistaminen alkoi Roomassa kuitenkin vasta 46 eaa. Kultarahojen merkitys kuitenkin pieneni seuraavien vuosisatojen aikana. Tapana oli pienentää kolikoiden kultamäärää, pitäen kuitenkin kolikoiden arvo samana. Näinollen kulta hiljalleen menettikin rahallisen arvonsa, ja sen arvo oli pelkästään kullan arvo. Kolikot usein joutuivatkin näin sulatettavaksi ylellisyysesineiksi ja koruiksi. Kultarahojen merkityksen väheneminen näyttikin etenevän samankaltaista tahtia Rooman muun rappeutumisen kanssa.

Keskiajalla kultarahoja löivät muun muassa Firenze/Italia (floriini) ja Hollanti (gulden). Vanhojen kaivosten ehtyminen ja uusien löytöjen puuttuminen johti keski-ajalla kullan puutteeseen. Tämä olikin yksi edesauttava tekijä kohti löytöretkiä Amerikkaan, Intiaan ja Kauko-Itään. Ensimmäisenä suurempana maana Iso-Britannia siirtyi kultakantaan vuonna 1821. 1890-lukuun mennessä suurin osa maailmaa seurasi perässä. Kultakanta tarkoittaa, että keskuspankki voi painaa vain vastaavan määrän seteleitä, kuin sillä on kultaa holvissaan. Kultakanta kesti ensimmäisen maailmansodan alkuun asti, jolloin sen kohtaloksi koitui kasvavien sodankäyntimenojen aiheuttanut tarve laskea liikkeeseen katteettomia seteleitä lisääntyneiden kulujen kattamiseksi.

Nimellisesti kulta- tai hopeakantaa ylläpidettiin Yhdysvalloissa vuoteen 1971 saakka, jolloin vuonna 1944 aloitettu Bretton-Woods-sopimus päättyi. Sitä ennen 35 dollaria vastasi yhtä troy-unssia kultaa, mutta oikeus vaihtaa seteleitä kultaan oli enää vain muilla valtioilla ja niiden keskuspankeilla, ei enää yksityishenkilöillä.

Kullan merkitys sijoituskohteena

Vaikka kultakantaa ei ole enää ollutkaan lähes viiteenkymmeneen vuoteen, kultaa pidetään edelleen sijoittamisen turvasatamana. Edelleen keskuspankit varastoivat kultaa. USA:n keskuspankilla FEDillä on 8000 tonnia kultaa, Saksalla 3000 tonnia ja myös Kansainvälisellä valuuttarahastolla eli IMF:llä on 3000 tonnia kultaa. Myös monet maat kuten Kiina ja Venäjä ostavat kultaa satoja tonneja vuodessa. Kultavarannot ovatkin maille ja keskuspankeille eräs tapa hajauttaa sijoituksiaan myös fyysiseen omistamiseen, ja ehkä myös varautumista johonkin odottamattomaan.

Kulta on sijoituskohde, jonka arvo kehittyy positiivisesti, kun muuten sijoitusmarkkinoiden tilanne on epävarma. Se ei tarkoita välttämättä kullan hinnan laskemista osakekurssien noustessa tai kullan hinnan nousemista osakekurssien laskiessa. Pikemminkin kullan hinta nousee, kun markkinoilla on erityisiä epävarmuustekijöitä kuten esimerkiksi alentunutta luottamusta valuuttajärjestelmään. Kultaa voidaan pitää hyvänä keinona hajauttaa sijoitussalkkua esimerkiksi osakkeiden tai korkojen vastapainoksi. Kullan arvon kehitys onkin usein kääntäen verrannollinen korkojen kehityksen suhteen. Myös dollarin ja euron vaihtosuhteen muutokset vaikuttavat kullan eurohintaan, euron arvon noustessa suhteessa dollariin kullan hinta euroissa laskee ja toisinpäin.

Viime vuosina käteisvaluutan vaihtoehdoksi on noussut myös bitcoin ja muut virtuaalivaluutat, joiden arvo on noussut huikeasti viime vuosina. Jää nähtäväksi miten esimerkiksi bitcoinin kehitys jatkuu lähivuosina. Ainakin nyt bitcoinin menestys on jossain määrin vaikuttanut negatiivisesti kullan hinnan kehittymiseen. Pidemmällä tähtäimellä bitcoinin riskitekijät voivat kuitenkin olla merkittävästi kultaa suuremmat. Kulta, kuten bitcoinkin, ei maksa osinkoja, joten mahdollinen tuotto tulee vain arvonnousun kautta. Kullan hinta on kuitenkin historiallisesti inflaatiokin huomioiden säilyttävän hyvin arvonsa.

Kulta kolikoissa maailmalla

Kaikista pisimpään julkaistu kultakolikkosarja on Iso-Britannian Sovereign. Sen esiversiota lyötiin jo vuosina 1489 – 1604. Nimi palautettiin 1817 ja sen lyöntiä on jatkettu nykypäivään saakka, joitakin katkoksia lukuunottamatta. Sovereign kolikkoa on lyöty vuosina 1817-1917, 1925 ja vuodesta 1957 eteenpäin. Kolikon paino on 7.98g ja se on 91,7%:sta kultaa. Kolikkojen erikoisuutena on, että niissä ei ole merkittynä arvoa, kolikon arvo perustuukin teoriassa sen kokoon ja painoon. Käytännössä harvinaisimmista vuosista on tullut erittäin haluttuja numismaattisia kohteita ja niiden arvo on jotain aivan muuta kuin pelkkä kullan arvo.

Maailmalla on lukuisia kultakolikkosarjoja, joita julkaistaan vuosittain sijoituskohteiksi (bullion). Näitä julkaisevat esimerkiksi USA:n, Kanadan, Etelä-Afrikan, Iso-Britannian, Itävallan, Kiinan ja Australian rahapajat. Nämä kultarahat ovat kiinnostavia sijoittajille, koska ne ovat vapaita arvonlisäverosta eli niitä myydään vain vähän yli pelkän kullan nimellisarvon. Yleisin kolikon paino on yhden troy-unssin verran eli 31,10 grammaa, mutta monet maat julkaisevat myös kevyempiä versioita pienemmillä nimellisarvoilla.

Ensimmäinen säännöllisesti julkaistu ja vieläkin julkaistava sijoitustarkoituksiin tarkoitettu kultarahasarja on Etelä-Afrikan Krugerrand, sitä on julkaistu vuodesta 1967 91,7% puhtaudella. Toisena aloitti Kanadan Maple Leaf sarja vuonna 1979, Maple Leaf sarja on puhdasta (99,9%) kultaa. USAlla on kaksi kultasarjaa eli vuodesta 1986 julkaistu American Eagle sarja (91,7%), ja vuodesta 2006 julkaistu puhdasta (99.9%) kultaa oleva Buffalo-sarja. Iso-Britannian Britannia sarjaa on julkaistu vuodesta 1987, ja sen puhtaus on ollut vuodesta 2014 myös 99,9%. Itävalta on julkaissut Philharmonic sarjaa vuodesta 1989, ja vuodesta 2002 sen nimellisarvo on ollut euroissa. Philharmonic sarja on myös puhdasta (99.9%) kultaa. Muita lähinnä sijoitustarkoituksiin tehtyjä kultarahasarjoja ovat Kiinan Panda ja Australian Gold Nugget. Kiinan Panda sarjaa on julkaistu vuodesta 1982 lähtien ja Australian Gold Nugget sarjaa vuodesta 1986 lähtien. Vuonna 2016 Kiina siirtyi kultakolikoissa grammajärjestelmään, ja arvokkaimman kultakolikon paino on 30 grammaa (0,9645 troy-unssia).

Olympiarahoina kultarahoja lyötiin ensimmäisen kerran vuoden 1976 Montrealin olympialaisiin, hopearahojen lyöntihän oli alkanut jo vuoden 1952 Helsingin olympialaisiin. Sen jälkeen kultarahat ovat olleet osa olympiarahojen julkaisuohjelmaa lähes joka kerta. Myös USA palasi lyömään kultarahoja nimenomaan olympialaisten kautta, vuoden 1984 Los Angelesin olympialaisiin lyötiin kultarahat. Nämä kultarahat olivat USAn ensimmäiset kultarahat sitten vuoden 1933 ja suuren laman, jolloin kulta todettiin liian arvokkaaksi käytettäväksi käyttörahoina. Kuvassa 2 on ensimmäisiä kultarahoja julkaisseita kesä-ja talviolympialaisia, eli Montreal 1976, Moskova 1980, Sarajevo 1984 ja Los Angeles 1984.

Kuva 2: Montrealin, Moskovan, Sarajevon ja Los Angelesin olympialaisten kultarahoja.

Suomen kultakolikot

Vuoden 2021 loppuun mennessä Suomessa on lyöty yhteensä 47 eri mallista tai eri vuosien kultakolikkoa, tämän lisäksi tulevat saman vuoden sisällä lyödyt variantit. Toukokuussa 2018 tulee kuluneeksi 140 vuotta siitä kun ensimmäinen kultakolikko lyötiin Suomessa. Hopean nopea hinnanlasku 1860-luvun lopulla oli tehnyt hopeakannan pitämisen vaikeaksi useimmissa maissa. Suomessa siirryttiinkin kultakantaan vuonna 1877 annetulla lailla, ja samalla Suomen markan ja Venäjän ruplan välinen sidonnaisuus katkesi. Rahataloudellisesti tämä tarkoitti lähentymistä Länsi-Eurooppaan ja etääntymistä Venäjästä, Venäjähän pysyi hopeakannassa vielä 20 vuotta. Pesäeroa Venäjään tuli myös siinä, että kolikoiden nimellisarvoissa noudatettiin Ranskan esimerkkiä, käytettiin Ranskan gramma mittaa ja kolikoiden paino sekä kultapitoisuus (90%) oli sama kuin Ranskassa. Kompromissina Venäjän suuntaan 10 ja 20 markan kolikoiden tunnuspuolella oli Venäjän keisarillinen kaksoiskotka sydänkilvessään Suomen leijonavaakuna. Ainoana Suomen sen ajan kolikoista, tunnuspuolelle kirjoitettiin maan nimi ”FINLAND SUOMI”. Syynä tähän olivat kolikoiden kansainvälisen vaihdettavuuden vaatimukset.

Autonomian ajan kultakolikoiden ulkoasu säilyi lähes samana aina viimeisiin vuonna 1913 lyötyihin kultakolikoihin saakka (Kuva 3). Tämä oli myös kansallisen itsetunnon näkökulmasta tärkeää, koska Venäjä itse siirtyi vaakunan sijasta käyttämään kolikoissaan uudelleen hallitsijan kuvaa vuonna 1886. Suomi ei noudattanut tätä esimerkkiä, koska siihen mennessä Suomen kolikoiden ulkoasu oli jo vakiintunut. Suomen kultakolikoiden lyöntimäärät kasvoivat reilusti vuonna 1912, kun Venäjä alkoi vaatimaan Suomen maksusuoritusten suorittamista vain Suomen kultarahoilla. Tämä tarkoitti myös isoja investointeja rahapajan kapasiteettiin. Suomen vuoden 1878-1913 kultarahoja ei käytetty normaalissa rahankierrossa kovinkaan paljon. Tämä johtui siitä, että kolikoiden nimellisarvo oli suuri, ja isommissa kaupoissa käytettiin mieluummin seteleitä. Kultakolikkoja oli ajanjaksolla kierrossa noin 10% setelistön määrästä. Kultakolikkojen vähäistä kiertoa voimme ainakin osin kiittää siitä, että kultakolikot ovat nykyäänkin pääsääntöisesti hyvässä kunnossa ja varsin kulumattomia.

Kuva 3:  Suomen ensimmäisen ja toisen kultakannan kolikoiden mallit

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914 maailmanlaajuiseksi levinnyt kultakanta kuitenkin päättyi, Suomessa virallisesti kultakanta päättyi vuonna 1915. Itsenäistymistä seuranneina vuosina Suomen markan arvo heikkeni pahimmillaan yli kymmenen kertaa alemmalle tasolle kuin ennen maailmansotaa. Kun arvo viimein vakiintui päätettiin Suomessa palata kultakantaan vuonna 1926. Kultakannan merkiksi myös Suomessa lyötiin jälleen kultarahoja samana vuonna. Nyt nimellisarvoina oli 100 ja 200 markkaa. Kolikkoja lyötiin vain noin 50 000, ja niillä oli lähinnä symbolinen merkitys. Kolikot eivät olleet käytössä jokapäiväisessä kaupankäynnissä. Aiemmasta kultakannasta poiketen, myöskään setelit eivät olleet enää lunastettavissa kullassa. Vuoden 1926 kultamarkat oli alunperin suunniteltu jo vuonna 1918, tosin kymmenen kertaa pienemmillä nimellisarvoilla. Jotta suurempi nimellisarvo mahtuisi kolikoihin, jouduttiin numerot sijoittamaan kolikoihin osittain päällekkäin.

Kultakantaan palaamisen taustalla oli markan arvon suuri inflatoituminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kultakannalla haettiin vakautta markan arvoon. Toinen kultakanta jäi kuitenkin lyhytikäiseksi. Suomi ajautui lamaan 1928, joka syveni Wall Streetin pörssiromahduksessa vuonna 1929. Tilanne jatkui heikkenevänä aina vuoteen 1931, jolloin kultakannasta päätettiin luopua väliaikaisesti ja devalvoida markka. Tässä seurattiin tärkeän kauppakumppanin eli Iso-Britannian esimerkkiä. Väliaikaisesta luopumisesta tuli kuitenkin pysyvää, eikä Suomi ole enää vuoden 1931 jälkeen palannut kultakantaan.

Suomalaisten kultakannan aikaisten kolikoiden lyöntimäärät olivat usein suuria, ainakin jos niitä vertaa nykyisiin kultakolikoiden lyöntimääriin. Niiden arvo on kuitenkin säilynyt suhteellisen korkeana, markkinahinta on nykyään noin kahdesta jopa kahdeksaan kertaa suurempia kuin pelkkä kullan arvo. Tämä johtuu jossain määrin kolikoiden kansainvälisestä kiinnostavuudesta ja ennenkaikkea siitä, että merkittävä osa kierrossa olleista kolikoista on joko palautettu rahapajaan tai niitä on hyödynnetty kultasepäntyön raaka-aineena. Historia onkin osoittanut, että raha pysyy rahan muodossa vain mikäli sen arvo on materiaaliaan korkeampi. Numismatiikan ollessa Suomessa vielä alkutekijöissään, Suomen kultakolikot olivat kiinnostavia lähinnä sulatettuina koruiksi tai sormuksiksi. Voidaan vain kuvitella kuinka monta nykyäänkin arvokasta kolikkoa on sulatettu.

Arvokkain Suomen kultarahahan on vuoden 1912 20 markan L-variantti. L-variantti syntyi kun rahapajan johtaja vaihtui kesken vuoden Lihristä Sundelliin, ja L-leimattujen rahojen lyöntimäärät jäivät erittäin pieneksi. L-varianttia ei vielä jatkosodan jälkeenkään tunnettu ainakaan virallisesti, joten sitä tuskin osattiin erityisesti säästääkään sulattamiselta. Nykyään sen arvo on noin 12 000 euroa eli noin 60-kertainen pelkän kolikon kullan arvoon verrattuna.

Seuraavan kerran Suomessa lyötiin kultarahoja vuonna 1992. Kultarahoja on sen jälkeen lyöty vain proof-laatuisena, ja ne on näinollen suunnattu lähinnä keräilijöille. Markkamääräisiä kultarahoja julkaistiin vielä yhteensä 7 kappaletta nimellisarvoilla 1 mk – 2000 mk. Kultakolikoiden lyöntimäärät olivat kahta kolikkoa lukuunottamatta sen verran suuria, että kolikoiden arvo on nykyään jopa hiukan alle kullan markkinahinnan. Nimellisarvoltaan 10 mk:n EU:hun liittymisen juhlaraha (lyöntimäärä 1900) ja EU:n puheenjohtajuuden juhlaraha (lyöntimäärä 3000) ovat hinnaltaan puolestaan paljon pelkkään kullan painoon suhteutettua arvoaan korkeampia. Suomen liityttyä euroon on vuodesta 2002 alkaen julkaistu vuosittain yksi kultaraha.