1c-2€ eurot

Kaikkiaan 23 eri maata julkaisee eurokolikkosarjoja tyypillisesti vuosittain. Eurokolikkosarjoja on lyöty vuodesta 1999 lähtien ja kolikot on otettu käyttöön vuodesta 2002 alkaen. Eurokolikko-sarjassa on kahdeksan eriarvoista kolikkoa: 1, 2, 5, 10, 20 ja 50 sentin kolikot sekä 1 ja 2 euron kolikot. Kaikilla eurokolikoilla on sekä kaikille maille yhteinen että kansallinen puoli. Kansallinen puoli kertoo, missä maassa kolikko on laskettu liikkeeseen. Tyypillisesti kansallisen puolen kuva-aihe pysyy samana eli se ei vaihdu julkaisuvuoden mukaan.

Eurokolikoiden yhteisen puolen kuva-aiheet on suunnitellut Luc Luycx Belgian kuninkaallisesta rahapajasta. Yhteisellä puolella on aina joko Euroopan unionin tai Euroopan karttakuva, joka symboloi Euroopan unionin yhtenäisyyttä. Pienimmissä eli 5, 2 ja 1 sentin kolikoissa oleva kartta kuvaa Eurooppaa suhteessa Afrikkaan ja Aasiaan.

Eurokolikkosarjoja vuodesta 1999 alkaen ovat lyöneet Suomi, Hollanti, Belgia, Ranska sekä Espanja. Vuodesta 2001 alkaen Monaco ja vuodesta 2002 alkaen Italia, Saksa, San Marino, Vatikaani, Irlanti, Itävalta, Luxemburg, Kreikka ja Portugali. Näinollen lukuisat maat löivät euroja varastoon ennen tulemista kiertoon ja kolikoihin tuli lyöntivuoden vuosiluku. Näin toimittiin yleensä rahapajan kapasiteetin vuoksi, ensimmäisinä vuosina lyöntimäärä olivat suuria ja oli järkevää jakaa valmistamista useille vuosille.

Euron käytön alkamisen jälkeen euroalueeseen on liittynyt kahdeksan eri maata tai kääpiövaltiota, jotka tekevät tai teettävät omia eurojaan. Nämä maat ovat Slovenia (2007), Kypros (2008), Malta (2008), Slovakia (2009), Viro (2011), Andorra (2014), Latvia (2014) sekä Liettua (2015).

Euron historian aikana kansallisen puolen kuva-aihe on vaihtunut kerran Hollannissa, San Marinossa, Belgiassa, Espanjassa ja Monacossa sekä neljä kertaa Vatikaanissa. Tyypillisesti kansallisen puolen kuva-aiheen vaihto liittyy kuningaskuntien ja teokratioiden valtionpäämiehen vaihtumiseen. Uusia valtionpäämiehiä eurokolikoissa ovat olleet Monacon uusi ruhtinas Albert II vuodesta 2006 lähtien, Hollannin kuningas Willem-Alexander ja Belgian Kuningas Philippe vuodesta 2014, Espanjan kuningas Felipe vuodesta 2015, Vatikaanin paavi Benedictus XVI vuosina 2006-2013 ja Vatikaanin paavi Franciscus vuosina 2014-2016. Lisäksi Vatikaani julkaisi vuonna 2005 Sede Vacante rahasarjan, paavin istuimen ollessa vapaana Paavi Johannes Paavali II:n kuoleman jälkeen ennen Benedictus XVI:n valintaa paaviksi.

Nykyisten sääntöjen mukaan eurokolikoiden kuva-aiheen vaihtaminen on sallittua euromaille 15 vuoden välein. Vuonna 2017 tämä raja täyttyi usealle maalle, ja teemaa vaihtoivat Vatikaani ja San Marino. Molemmille maille rahasarjojen lyöminen on myös merkittävä tulonlähde ja uusi aihe ainakin hetkellisesti lisää keräilijöiden kysyntää.

Näinollen vuoteen 2018 mennessä eri kuva-aiheiden eurokolikkosarjoja on julkaistu eri maissa yhteensä 32 erilaista kappaletta ja näissä on yhteensä 256 erilaista kolikkoa. Näistä erillisistä aiheista arvokkain on Vatikaanin Sede Vacante sarja. Myös Monacon Rainier III:n ajan rahasarjat sekä Albert II:n rahasarjat ovat saatavuudeltaan vaikeita.

Edellisten kuva-aiheiden lisäksi sekä Espanjassa että Belgiassa kolikkojen ulkoasu on muuttunut kerran merkittävästi teeman sisällä. Belgiassa kuninkaan muotokuva muuttui virtaviivaisemmaksi vuonna 2008, mutta vanha kuva jouduttiin palauttamaan vuonna 2009. EKP:n sääntöjen mukaan kuva-aihetta ei saanut muuttaa kuin tietyillä ehdoilla, jotka eivät tässä tapauksessa täyttyneet. Näinollen vuoden 2008 Belgian eurokolikot eivät ole uusi kuva-aihe, vaan muunnos, joka sekin on luonnollisesti numismaattisesti kiinnostava. Espanja puolestaan vaihtoi eurojensa ulkoasua vuonna 2010. Se oli puolestaan sallittua, koska Espanja muutti kolikkonsa ulkoasun EKP:n virallisten sääntöjen mukaiseksi. Lisäksi Saksan kolikot julkaistaan viiden eri rahapajan toimesta, ja ne voidaan laskea myös eri sarjoiksi saman kuva-aiheen sisällä. Saksan 5 rahapajaa ovat Berliini (A), Munchen (D), Stuttgart (F), Karlsruhe (G) ja Hampuri (J).

Kun kolikkoja tutkii tarkemmin, löytyy lisää eroja. Useat maat lyövät kolikkoihin rahapajan leiman, ja lisäksi muutama maa lyö kolikkoon rahapajan kulloisenkin johtajan tunnuksen. Esimerkiksi Suomi on käyttänyt kolmea eri rahapajan leimaa tai tunnusta eri vuosina. Ennen vuotta 2007 kolikoissa oli M-kirjain rahapajan johtaja Raimo Makkosen mukaan, vuosina 2007-2010 kolikoissa oli rahapajan leimana runsaudensarvi ja vuodesta 2011 alkaen rahapajan tunnus on ollut leijona. Näinollen suomalaisista eurosarjoista löytyy kolmea erilaista kolikkoa.

Kreikan vuoden 2002 kolikkosarjaa liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta, sitä on lyöty peräti neljässä eri maan rahapajassa. Näin monen eri rahapajan käyttäminen on ainutlaatuinen tapahtuma euron historiassa ja syynä siihen oli euron alkuvaiheen suuret lyöntimäärät, joihin Kreikan rahapaja ei pystynyt vastaamaan. Kreikka ei myöskään pystynyt aloittamaan rahojen lyömistä esimerksi Suomen tapaan aiemmin, koska Kreikka hyväksyttiin euroalueeseen vasta vuoden 2000 puolivälissä. Tämä myöhästyminen johtui siitä, että Kreikka ei täyttänyt euroalueen taloudellista kriteeristöä, siinä se poikkesi muista uusista euromaista. Kun päätös lopulta saatiin noin puolet kolikoista pystyttiin lyömään Kreikan rahapajassa. Sen lisäksi leimalla S-merkittyjä 2 € ja 1 € kolikkoja on lyöty Suomen rahapajassa, F-merkityt 50, 10, 5, 2 ja 1 sentin kolikot on lyöty Pariisin rahapajassa ja 20 sentin kolikot E-merkittynä lyötiin Espanjassa. Eri rahapajojen kirjaintunnukset löytyvät kansallisen puolta ympäröivistä tähdistä, esimerkiksi Suomen S-leima on alimmaisessa tähdessä. Myös Vatikaanissa on julkaistu vuonna 2005 kahden eri kuva-aiheen kolikkosarja. Toinen sarja oli paavi Johannes Paavali II:n rahasarja ja hänen kuoltuaan samana vuonna julkaistiin vielä Sede Vacante rahasarja.

Kansallisen puolen lisäksi vuonna 2007 eurojen yhteinen eli arvopuoli muuttui. Ennen vuotta 2007 kartassa olivat EU-maat ennen EU:n laajenemista ja sen jälkeen karttaan on kuvattu koko Eurooppa. Uuden kartan käyttöönotto tapahtui kuitenkin viidessä maassa eli Italiassa, Vatikaanissa, San Marinossa, Portugalissa ja Itävallassa vasta vuotta myöhemmin.